Olin vaahtosammuttimenkokoisesta aina armeija ikään koukussa supersankareihin. Pientä poikaa viehätti mahdollisuus vetää trikoot ylle ja käydä yön hämärässä käydä nakkaamassa nekkuun pahoja ihmisiä (Teräsmies). Vähän isompaa poikaa viehätti ujouden ja heikkouden voittaminen, vaikeuksien kasvaminen aikuisuuteen, tyhjästä ilmestyvien uusien voimien hallinta (Hämähäkkimies) tai raivonhallinta (Hulk). Hormonien tultua kuvaan viehätti supersankarimaailman vahva naiskuva yhdistettynä tiukkoihin asenteisiin ja vähäisiin asusteisiin (Ryhmä-X). Myöhemmässä vaiheessa hiukan nihilistisemmät pahuuden, yliluonnollisuuden, uskonnon, vigilancen ja väkivallan kuvaukset viehättivät (Daredevil, Elektra, Tuomari, Judge Dredd). Viimeinen vaihe oli hiukan älyllisemmät ja taiteellisesti kunnianhimoisemmat kovissa kansissa julkaistut Graphic Novels tyyppiset pohdinnat hyvästä ja pahasta, oikeudesta ja omankäden oikeudesta, lain ja velvollisuuden ristiriidasta, koko sankaruuden olemuksesta. (Frank Miller Batman-Yön ritari).
Batmanin hahmon muutos aikojen läpi kuvaa hyvin yhteikunnan muutosta viimeisen 60 vuoden aikana.
40-luvulla Batman oli aktiivinen kansalainen ja poliisien auttaja muuttuen 50-luvulla salapoliisiksi, 60-luvun alussa korruptiota vastaan taistelevaksi riippumattomaksi toimijaksi, kostajaksi ja kuusikymmenluvun lopun TV;ssä camp vitsiksi. 70-luvulla mukaan tulivat nihilismi, väkivalta ja aktiivinen viranomaisten vastustaminen ja sosiaalinen tiedostaminen. 80-luvun alussa ei sarjakuvalla ollut juurikaan lukijoita ja oikeuksia myytiin piirrettyihin ja viihde elokuviin halvalla. Lehti sekoili lopettamisen partaalla, yrittäen kaikkea säilyäkseen hengissä, kung-fu genrestä vampyyreihin. Lopulta silloin vielä nuori lupaava sarjakuvan tekijä Frank Miller sai aiheen käsiinsä. Myöhemmin Millerin kultainen kosketus on huomattu. (Robocop, Sin City, 300, Elektra). Millerin kaupalliset ja taiteellisestikin tunnustettu nykyisin laajemminkin. Fasismi, rasismi ja sovinismi syytösten saattelemana. Mielestäni Miller ei ole mitään näistä, hän uskoo vain ihmiseen, mielummin yhteen kuin massaan. Ja Sankareihin.
Jostain syystä muistin juuri nyt Frank Millerin Batman sarjakuvan ja hämmästelen kuinka oikea osunut kuvaus nykymaailmasta tuo 80-luvun "lähitulevaisuus" onkaan.
Juonesta lyhyesti;
Mainoskatkojen pätkimä loputon uutistulva raiskauksista, ryöstöistä ja kadut omistavasta nuorisosta ja järjettömästä pahuudesta herättää kuolemaa odottavan viinahöyryisen vanhuksen sisällä asuvan ”sankarin” tai riivaajan. Ja Lepakko palaa kaduille huomatakseen, että pahuus on muuttunut nuorentunut ja vahvistunut. Muutaman (nautinnollisen) "pahikselle turpiin" yön jälkeen hän huomaa, että myös poliisi, media ja yhteiskunta on muuttunut. Mielisairaala on "parantanut" ja yhteiskunta armahtanut vanhat psykopaatit. Kukaan (paitsi rikosten uhrit ja tavalliset kansalaiset, vanhat poliisit) ei enää halua sankareita, kukaan ei saa enää olla parempi kuin muut. Televisio kertoo, supersankaruus provosoi kansalaistottelemattomuutta ja superrikollisuutta. Sankareita ei tarvita. Pahuuskaan ei ole enää samanlaista, ennen ryöstäjä halusi ruokaa ja rahaa, nyt nautintoa itselleen ja tuskaa muille.
Sarjakuvan henkeä salpaavimpia kohtauksia on kun Batman palauttaa perusarvot paikalliselle nuorisolle purkamalla heidän johtajansa kappaleiksi. Kadut rauhoittuvat. Tässä yhteydessä tulee mieleen "zero tolerace" keskustelut New Yorkissa, jonka esikuva lepakkomiehen Gotham City on, samoinkuin Teräsmiehen Metropoliksen. Metropolis on unelma ja Gotham City painajainen. Mutta siinä missä Teris pelastaa maailmaa, batmanille on aina riittänyt pari lähikorttelia.
Poliittinen paine kaupungissa kasvaa, psykiatrit puhuvat, media vaikenee (sankaritarinoita ei sallita) ja lopulta vanha poliisi päälikkö vaihtuu nuoreen feministiin joka ylhäältä käskytetään pysäyttämään vigilantti. Kaupunki kuitenkin muuttuu ja tavalliset ihmiset alkavat nousemaan vastarintaan terrorille, rikokselle ja pelolle. Lopulta ylin johto ei halua maahan epävakautta, kun on vaalivuosikin ja paikalle kutsutaan viranomaisten nöyrä ikuinen palvelija salaa, hiljaisuudessa ja viranomaisten ohjauksessa sankaroiva Superman(Teräsmies).
Loppu yhteenotto on klasikko, mutta loppujen lopuksi on kyse siitä ollako mies vai ollako dhimmi. Pitääkö yksilön toimia kun systeemi ei pysty. Ja mitä on olla mies.
Sarjakuva vilisee viitteitä vanhoihin tarinoihin, jos lapsena luit supersankaritarinoita kannatta tämä lukaista vielä viimeiseksi. Mikäli inhoat sarjakuvaa, on tässä hienoja psykiatri, sensuurikohtia, jotka ovat tuttuja tämän päivän Suomesta ja maailmasta.
"Kosto ei ole oikeutta", "Kovat otteet hyvän puolesta synnyttävät pahaa", "kukaan ei saa olla parempi kuin muut", "paha on vain hyvän projektio", "paha voi parantua, kun se ymmärretään" ja "ei ole pahaa". Kaiken yläpuolella sykkii media 10 sekunnin uutisineen jotka eivät kerro mitään pahan syistä tai edes seurauksista. Ja psykiatreista ja yhteiskuntatieteilijöistä jotka tekevät kaikesta pahasta kollektiivista massaa.
Otsikon mukaan sankareita on vielä, ihan aikuisten oikeesti.
On ihmisiä jotka uivat vastavirtaan ja jakavat mielipiteensä, havaintonsa ja päätelmänsä muille. Näin monet tekevät ja se on oikein. Mutta jos uskaltaa tehdä näin omalla nimellään ja kasvoillaan ilman maskia ja viittaa, se on sankaruutta. Nykyiset sankarini asuvat blogosfäärissä. Tai Amerikassa, koska Euroopassa sankarit on kielletty.
http://www.jpost.com/servlet/Satellite?cid=1178431592731&pagename=JPost%2FJPArticle%2FShowFull
Sitäpaitsi Miller kirjoittaa taas Batmania, "Al-Qaida saapuu Gotham Cityyn", odotan jännityksellä. Ehkä hyvikset voittaa edes saduissa.
