perjantai 6. heinäkuuta 2007

Viikko vailla vaaria

Oltuani viikon uutispimennyksessä ja kohdattuani viikon uutismaailman paketissa tänään, täytyy vain todeta että kaikki ennakkotietoni ja -luuloni osoittautuvat osoittautuvat oikeaksi nopeammin kun uskalsin pelätä. Blogimaailma kuvaa ja ennustaa nopeasti degeneroituvaa Eurooppaa paljon paremmin kuin valtamedia.

Juuri nyt uutiset Euroopan tuhosta ja Suomen alasajosta tuntuvat kuitenkin jopaviihdyttäviltä, etäisiltä ja turvallisilta.

Kun oikea henkilökohtainen menetys osuu perheseen niin asiat muuttavat mittasuhteitaan. Meidän perheemme aika pysähtyi hetkeksi läheisen kuolemaan ja olen todella pitkänviikon koittanut miettiä miten selittää kahdelle alle kouluikäiselle kuolemaa, elämää, tarkoitusta ja Jumalaa.
Kliseiset vanhat sanat ja tarinat ovat ainoat jotka tuovat lohtua. Mitenköhän "hyvien ihmisten" uusioperheissä toimitaan kun viesti vaarin kuolemasta saapuu ? Vai onko enää vaareja tai onko niin monta vaaria ettei niiden nimiä enää muista. Minun lapsillani oli vain yksi vaari ja enää häntä ei ole. En ole onnistunut kovin hyvin perustelemaan lapsille ennenaikaisen poistuman järkevyyttä tai oikeudenmukaisuutta. Ainoat sanat jotka löydän liittyvät kristillliseen fatalismiin "jokaisella on aikansa" ja hyvin tehdyn työn kuoleman jälkeiseen palkitsimiseen ja toivoon jälleennäkemisestä joskus. Ohkaiset ovat ihmisen eväät suurten asioiden edessä. Luonnollista poistumaa, sanoisi ateisti.

Kuljetettua rakkaita itkeviä lapsia ja naisia tuhansia kilometrejä on kaikenlaista liikkunut päässä.

-miksi kaikki tuntemani kunnon miehet kuolevat kuusissakymmenissä, tehtyään hurjan työuran, maksettuaan asunnon ja hoisettuaan lapset maailmalle. Miksi he eivät ehdi eläköityä tai edes maata hyvin ansaituilla sairaalapaikoilla tai nauttia kotiavuista? Kuka helvetti elää siihen 80-vuoteen ? Kelle ne eläkemiljoonat menevät?
-millä oikeudella valtio ryövää kaikesta 16%?

Appiukko ei ollut sydänystävä, mutta mainio mies, isä ja vaari varmastikin.
Näin hänet neljässä vaiheessa,
-mahtavana toimitusjohtajana, joka ymmärsi olla puttumatta tyttärensä parisuhteen muodostukseen, vaikka mieli olisi varmaan tehnytkin
-todella kipeänä miehenä joka suurin ponnistuksin piilotti sairauttaan ja teki kaikki hommat valittamatta jotka miehen perheessä tuleekin tehdä
-lapsiin ihastuneena elämästä epätoivon voimalla kiinni pitävänä miehenä

Neljäs persoona, joka pääosin paljastui vasta kuoleman jälkeen, oli yllättäen runoilija, taidemaalari ja vasemmistokriittisiä ja suuryrityksiä vastustava pöytälaatikko kirjoittelija. Blogisti ennen blogeja,...
"Runoja pöytälaatikosta- jamuitakin ajatuksia maailman makaamisesta."

Surullista ja huolestuttavaa, monellakin tapaa.

Lepää rauhassa appiukko. Olit kunnon mies.

Palaillaan taas kevyempiin aiheisii kuten kodin uskonnon ja isänmaan tuhoamiseen kunhan tästä toetaan.

2 kommenttia:

Kami kirjoitti...

Eletty elämä kumuloituu. Pisimpään eläisi varmaan aloittamalla makailun jo hyvissä ajoin.

Minä olen jo tottunut siihen ajatukseen että isä kuolee kohta. Olen ollut tottunut siihen ajatukseen jo 10 vuotta. Hän on noin kerran vuodessa lähellä kuolla. Milloin mihinkin. Viimeksi lumihankeen. Oli ruumiinlämpö käynyt 28 asteessa.

Sitkeä ukkohan se on, ei siitä mihinkään pääse.

Sattumat joiden takia kuolemme ja elämme ovat kyllä ihmeellisiä.

Russ kirjoitti...

Osanottoni.

Moni kunnon mies lähtee saappaat jalassa. Täällä tilanne on kanssa sellainen, en voi kuvitella isäni lähtevän millään muulla tavalla. Toivottavasti olen väärässä.