Surutyö -tön

Halkojenhakkaus on hyvää surutyötä, mutta aika nopeasti kaikessa energiantuotannossa väliaikaissijoitupaikan (vrt. ydinvoima) löytäminen käy ongelmalliseksi. Puita on jo nyt tarpeeksi pariksi vuodeksi, ja ensi kesänä olisi tarkoitus kaataa pari ongelmapuuta tontilta.

Remonttikin alkoi hyvin ja vanhasta talosta paljastuu ennenminkin hyviä asioita. Tuntuu ylelliseltä kun aikaa on kerrankin tarpeeeksi. Huono työn jälki ei pettymyksekseni johtunutkaan kiireestä...

Lienen edelleenkin shokissa, mutta rationaalinen mieli alkaa kääntää tätä voitoksi. Tämä vastoinkäyminen sijoittui sekä elämän että työelämän puolivälin rajapyykille. Katkenneella urallani olin jo vuotta aiemmin törmännyt urakehityksen lasikattoon ja sen verran isompi kuva oli vuosien saatossa kehittynyt, että oman käsitykseni mukaan firman tutkimus- ja tuotekehitys oli ajautumassa muutoinkin aikamoiseen umpikujaan, josta ei kunniallista ulospääsyä. Ellei tämä YT niin sitten seuraava...

Nelikymppisenä on vielä aikaa valinnoille ja käännnöksille.

Muutoinkin auto ja asunto alkavat olla maksettu, lapset tehty. Alustava taskulaskin leikki kertoo että en menettänyt mitään asioita joita haluan tai tarvitsen. Keskiluokkainen kannustinloukko. Että pitikin säästää pahanpäivän varalle.

Työ on aina ollut väline, ei itseisarvo, maailmankuvassani, ja tarkistuslaskelma osoitti ettei se ole nykyisessä maailmantilanteessa edes kovin hyvä väline.

Työ asiantuntijatehtävissä vientiteollisuudessa toi kyllä tiettyä sosiaalista arvostusta, mutta toisaalta kukaan todellisista ystävistäni ei oikeastaan ymmärtänyt mitä tein työkseni.

Vielä pari kuukautta ennenkuin tulisi ilmoittautua työvoimatoimistoon. Ennen sitä en kuitenkaan taida tehdä mitään, paitsi omia pikku puuhiani.

Olen joko ”denial”- vaiheessa tai sitten vain onnellinen. Nikotiini-kofeiini psykoosi alkaa helpottaa.